Väärin:
maanantai, 11. elokuu 2008
Road Racingin lyhyt oppimäärä
Väärin:
tiistai, 5. elokuu 2008
Viivi Villitiikeri
talonseinustalla (mitä kuumemmaksi aurinko on sen paahtanut, sitä parempi):
sunnuntai, 20. heinäkuu 2008
Kesäpörinää
keskiviikko, 9. heinäkuu 2008
Kirjavinkiksi manselaiskomisarion seikkailuja
Tykkään myös erityisesti siitä, että Koskinen ei ole kertaakaan yhdessäkään kirjassa jämähtänyt paikoilleen, vaan jokaisen kirjan myötä henkilökuvaa on viilattu ja se on koko ajan rakentunut uskottavammaksi ja uskottavammaksi. Koskinen on todella aidon tuntuinen poliisi, joka ei ole arkisten asioiden yläpuolella vaan alun kirjojen avioliitto on matkan varrella särkynyt, sen jälkeen naisia on ollut mutta pysyvää suhdetta ei ole löytynyt, työurallaan Koskinen on edennyt konstaapelista komisarioksi, Koskisen pojan kasvua seurataan myös ohimennen ja vaikka jutut lopulta aina selviävätkin, tekee Koskinen kuitenkin myös virheitä ja on kaikin puolin muutenkin varsin inhimillinen ja käynyt kirjojen myötä läheiseksi henkilöhahmoksi.
Lisäksi ns. "Mansen plikkana" kolahtaa ja kovaa kerrassaan elävä Tampereen kuvaus. Viimeksi lukemassani kirjassa (Sana sanaa vastaan) olin sivulle 14 mennessä jo niin syvällä kirjan syövereissä, että tunne oli kuin olisi itse fyysisestikin istunut Plevnassa Koskisen ja Pekin vieressä. Likeltä piti etten polttanut suutani kuumassa teessä parvekkeella iltaa istuessani ja lukiessani, kun muki oli ajatuksissa jo muuttunut olutlasiksi. *pyörittelee silmiään*
Ja tottakai on mainittava ehdottomasti se, että Koskiskirjoissa ei nähdä pääosissa ammattirikollisia, vaan pääosassa on ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat enemmänkin ajautuneet epätoivoisiin tekoihin, kun muuhun ei enää ole ollut mahdollisuuksia. Rikokset on aina taustoitettu mitä parhaiten ja niiden tuhoisat vaikutukset niin uhreihin, tekijöihin kuin lähipiiriinkin on kuvattu elävästi. Rikostutkinnan ohella on kirjoissa rivien välissä aina siis myös kannanotto johonkin yhteiskunnalliseen seikkaan, esim. Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002 saanut Hukan enkelit ottaa kantaa vammaisten hoitoon ja kohteluun. Piripolkassa tuskaillaan nuorten huumeiden käytön kanssa, Vilpittömässä mielessä -kirjan teemoina kulkee yhteiskuntavastuun ja rasismin lisäksi ihmisen yksinäisyys ja sen vinoutuneet seuraukset, Suurta pahaa käsittelee lamaa ja siitä toipumista (vai toipumattomuutta?) jne. Ehkä kliseisistä aiheistaan huolimatta jokainen kirja kuitenkin imaisee mukaansa eikä näitä asioita suinkaan tarvitse jäädä vatvomaan ja miettimään, vaan juoni etenee soljuvan sujuvasti ilman asioihin takertumista, mutta ainakin itselleni jää monesti kirjan viimeisen lehden käännyttyä vielä aivot raksuttamaan toviksi jos toiseksikin.
Ari Haasio kirjoittaa: "Seppo Jokisen teoksissa on perussuomalainen vire. Hänen kirjansa ovat hieman melankolisia, väliin traagisia mutta silti toiveikkaita. Vieraantuminen, ahdistus ja sosiaaliset ongelmat ovat asioita, joita Jokinen kirjoissaan käsittelee. Hänen teoksissaan on voimakas yhteiskunnallinen perusta. Kirjailijan näkemykset ja kannanotot tulevat esiin hillitysti ja hienovaraisesti." (Ari Haasio Kotimaisia dekkarikirjailijoita, 2001 s. 58)
tiistai, 1. heinäkuu 2008